Why are you crying ?

Lähtötunnelmia. Istun juna-aseman penkillä ja odotan. Juna lähtee vasta puolen tunnin päästä, juna kotiin.

En haluais lähtee vielä, tuntuu jotenkin niin epäreilulta että sisko asuu näin kaukana, että sen nähdäkseen pitää istua kuus tuntia junassa. Että toinen sisko vietiin multa loppuelämäksi ja toinen asuu niin kaukana, että nään sen ihan liian harvoin.

Tulee ikävä. On jo ikävä.

Molempia siskoja.

Take me with you

Pääsen kylpyhuoneen puolelle mökistä, ja huomaan itkeväni. Ei se mitään, tulkoon vain, enää mä en jaksa pitää muuria yllä.

Meidän piti olla perhelomalla, me vuokrattiin mökki koko perheelle ja tultiin tänne. Ja sitten kaksi idioottia alkaa riidellä jostain ihan turhasta. Mä koitan mennä väliin, pyytää olemaan hiljaa ja sanoa, että ei sillä ole mitään väliä. Antakaa olla jo.

Saan vain kuulla toiselta, että jos se haluaa tuomarin, se kyllä kysyy. Ja toinen katsoo mua, mä en erota katseen syytä. Anteeksi, kiitos, voi sua?

Avaan suihkun ja väännän sen niin kuumalle, että sattuu. Jos se polttaisi pois mun ihon, tämän maallisen kuoren, niin, ettei mun tarvitsisi enää olla.

Joskus mä mietin, että yritänkö mä liikaa olla isosisko, se joka meiltä vietiin. Koska mulle on sanottu että mä muistutan sitä, yritänkö mä toimittaa sen paikkaa tässä särkyneiden ihmisten perheessä.

Sattuu. Voisiko joku ymmärtää miltä musta tuntuu, tai edes tulla halaamaan?

Halauskin riittäisi. Tyytyisin siihen.

Ole kiltti.

Kerro liikkeillä tanssijan, minä rakastan, minä välitän vieläkin .

 Kävelen kirkkoon urkujen soidessa, valkoinen alba päällä. Tuskastelen, miltähän näytän, kaikki räpsii kuvia, toivottavasti mun naama ei kiillä. En kuitenkaan jaksa pohtia mitään niin kauan, että kehittäisin siitä ongelman, pienet huolet unohtuvat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin.

Kirkon etupenkissä mä luulen tukehtuvani kuumuuteen. Oikeasti. Paksun alban alla on varmaan neljäkymmentä astetta, hiki valuu ja jumalanpalvelus tuntuu kestävän ikuisuuksia.

Kun se lopulta päättyy, mä vien alban pois, ja kun mä pääsen kirkon puolelle takaisin, vastassa on mun perhe. Halaan isoveljeä pitkään, samoin vanhempia. Ja hymyilen leveästi.

Siinä samassa mulla tulee ikävä isosiskoa. Millainen mekko sillä olisi ollut, kuinka pitkään se olisi mua halannut, mitä se olisi sanonut, tehnyt.. Mistä se olisi puhunut, miten nauranut. Miten onnellinen se olisi ollut mun puolesta. Ja mä meinaan purskahtaa itkuun, miks tää on näin epäreilua.

Me käydään siskon haudalla, mä en anna itselleni lupaa itkeä. Ei nyt, ei tänään. Lasken ruusun hautakiven eteen ja menen halaamaan isosiskon ystävää, joka on mulle kuin isosisko. Se itkee, ja mä lohdutan. Miten iso pala meiltä jokaiselta puuttuu tänään, huomenna, joka päivä tästä eteenpäin.

Ja silti me yritetään nauttia elämästä parhaamme mukaan. Yritetään. Kyynelten läpi.

Pidä satiinihuivistas kii

Käytiin R:n kanssa valokuvaamassa vanhalla myllyllä. Kaunis paikka, koski vieressä. Vaatiiko tämä enää enempää selityksiä ?

Sininen laiva on lastattu meillä, valkoinen laiva on lastattu meillä

Taivas on vaaleanpunaista ja sinistä. Mä olen harmaa. Kuu katsoo mua taivaalta isona ja keltaisena, rullat mun alla kuljettaa mua eteenpäin. Rullaluistelua puoli kahdeltatoista.

Mun puhelin huutaa Olavi Uusivirtaa. Niin lujaa kuin lähtee. Mä katson tienreunaa ja näen siinä kymmeniä valkoisia kukkia. Päivänkakkaroita.

Mä menen rullaluistimet jalassa ojanpenkalle ja nyhdän kukkia siitä. Hyttyset inisee ja syö, mä laulan yhteen ääneen puhelimeni kanssa. "Kaiken jälkeen olet kaunis" .

Autolla ohi menevä nainen hymyilee huvittuneesti mulle ja mun kukanpoiminnalle. Mä kerään kukkia käsiini ja hymyilen sille naiselle takaisin, hymyilen ystävällisesti.

Mulla on yhtä aikaa kaikenlainen olo. Mä olen selkeä, vapautunut, ehjä, ja onnellinen. Mä olen sekava, lukittu, rikki ja surullinen. Enkä mä osaa päättää mitä mä oikeasti kokonaan olisin.

Olen minä sua kattellut niin, kirkkotietä kun astellut oot yksinäs, allapäin.

.. sinut sulkenut siunauksiin, jotta luojamme varjelis sun elämäs, etteenpäin.

Äh, mä en halua lähtee täältä riparilta ! Ekoina iltoina oli sellanen fiilis, että kyllä tää nyt menee mutta kotona ois parempi. Nyt kotona ei tosiaankaan ois parempi !

Oon mä tuntenut nää ihmiset jo kauan, mutta näistä kaikista on tullu esiin uusia puolia, ne joita ennen luulin tylsiks tai ärsyttäviks, on nyt hirveen mukavia. Oon oppinu arvostaan kaikkia ihan eri lailla.

Oon tutustunu paremmin mun ryhmän isoseen ja se on hirveen mukava, toivottavasti ollaan tekemisissä leirin jälkeenki! Mun huoneessa olevista tytöistä on löytyny ihan uusia puolia, suurimmaks osaks mukavia. Ja mikä parasta, täällä mä tunnen kuuluvani porukkaan enemmän ku koskaan. Aikasemmin mä en koskaan oo ees tajunnu olevani vähän ulkopuolinen, sellanen vähän erakkoluonne. Mutta täällä musta on tullu osa joukkoa :)

En haluu lähtee vielä, kaikki on kesken ja ihmisiä tulee ikävä ! 💟