maanantai 9. heinäkuuta 2012

Kerro liikkeillä tanssijan, minä rakastan, minä välitän vieläkin .

 Kävelen kirkkoon urkujen soidessa, valkoinen alba päällä. Tuskastelen, miltähän näytän, kaikki räpsii kuvia, toivottavasti mun naama ei kiillä. En kuitenkaan jaksa pohtia mitään niin kauan, että kehittäisin siitä ongelman, pienet huolet unohtuvat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin.

Kirkon etupenkissä mä luulen tukehtuvani kuumuuteen. Oikeasti. Paksun alban alla on varmaan neljäkymmentä astetta, hiki valuu ja jumalanpalvelus tuntuu kestävän ikuisuuksia.

Kun se lopulta päättyy, mä vien alban pois, ja kun mä pääsen kirkon puolelle takaisin, vastassa on mun perhe. Halaan isoveljeä pitkään, samoin vanhempia. Ja hymyilen leveästi.

Siinä samassa mulla tulee ikävä isosiskoa. Millainen mekko sillä olisi ollut, kuinka pitkään se olisi mua halannut, mitä se olisi sanonut, tehnyt.. Mistä se olisi puhunut, miten nauranut. Miten onnellinen se olisi ollut mun puolesta. Ja mä meinaan purskahtaa itkuun, miks tää on näin epäreilua.

Me käydään siskon haudalla, mä en anna itselleni lupaa itkeä. Ei nyt, ei tänään. Lasken ruusun hautakiven eteen ja menen halaamaan isosiskon ystävää, joka on mulle kuin isosisko. Se itkee, ja mä lohdutan. Miten iso pala meiltä jokaiselta puuttuu tänään, huomenna, joka päivä tästä eteenpäin.

Ja silti me yritetään nauttia elämästä parhaamme mukaan. Yritetään. Kyynelten läpi.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti