Harder than I ever feared

Syksy tulee. Se tulee ihan liian aikaisin. Liian aikaisin mä lakkaan nauttimasta kepeästä musiikista, sen tanssittavasta rytmistä. Liian aikaisin tuuli riisuu puita, ja taivas aloittaa loputtoman itkunsa. Liian aikaisin joutsenet muuttaa pois.

Ja mua pelottaa että sisko lähtee myös.

Mulla on yksinäinen olo, vaikka mulla on paljon rakkaita ihmisiä ympärilläni. Mutta on ihan liikaa sellaisia hetkiä, joissa kukaan muu ei ole koskaan osannut auttaa, eikä varmaan tule osaamaankaan. Sellaisia hetkiä, kun mun pitää selvittää asiat yksin.

Tänään on kamala päivä.

And I break down as you walk away, stay

Ei tekisi mieli tehdä mitään ja sormet on vieläkin kohmeessa, vaikka tulin kotiin jo yli puoli tuntia sitten. Sen siitä saa kun ajaa skootterilla ilman hanskoja. Tapasin yhden tytön, ja kuulin myöhemmin ystävältä, että se tyttö on menettäny isoveljensä. Kamalaa. Mä tiedän liian hyvin miltä siitä tytöstä tuntuu.

Ja hetkessä mun mieleen vyöryy kaikki muistot siitä tuskasta, niistä ensimmäisistä viikoista kun kaikki yksinkertainenkin oli haasteellista, käveleminen oli ainoa joka tuli luonnostaan. Piti opetella hymyilemäänkin uudelleen. Ja se sattui ihan liikaa. Sattuu vieläkin, aina joskus.

Miksi mitään näin kamalaa tapahtuu? Toivoin että olisin ainoa, joka joutuu kokemaan sellaista kipua, sillä mä tiedän nyt kestäväni sen kaiken.

Mutta mitä jos joku muu ei kestä?

She is everywhere I go

Haluan laittaa yhden runon tänne, jonka kirjoitin kesällä, yön pikkutunneilla, kun ajatukset ei antaneet mun nukkua ja kuukin valvotti. Se on pitkä runo, lähinnä pelkkää tajunnanvirtaa, ehkä se on monta runoa. Päättäkää itse.



Voin sanoa niin
Sanon että tiedän siitä kaiken
Tuskasta nimittäin

Se on silmissä lentäviä kuolemanperhosia
Se on kuristavaa ikävää

Se on hetkiä
Jolloin toivoisit jonkun tulevan
Mutta kukaan ei tule

Se on elämää
Ilman elämää
Kun nauru tuntuu väärältä
Ja kyyneleet sattuvat niin
Kun joku halaa
Ja taivaskin itkee

Niin paljon minuun
Sattuu
Aina joskus

Mustia joutsenia
Ja joskus
Toivon niiden vievän minut
Lennättävän siivillään
Jotka ovat kuin enkelin
Mutteivat sinne päinkään

Mustia joutsenia
Lennättäisivät minut sinne
Sinne vaalean enkelin luo
Missä tuskaa ei tunneta

On vain
Valoa
Lämpöä
Ja pehmeä halaus
Joka sanoo
"Oli ikävä nauruasi pikkusisko."

I can't wait through everything

Koulut alkoi eilen ja mulla on omituinen olo. Sekava ja ahdistunut, hiljainen. Haluaisin vaan että tulis jo kunnon syksy, sateet ja kolea sää, että voisin kurjan kelin tekosyyllä käpertyä sohvannurkkaan kirjoittamaan ja lukemaan viikonlopun ajaksi.

Haluaisin nukkua nää huolet pois, että heräisin kokonaisena, mieli ei olis enää sirpaleina. Haluaisin olla taas ehjä.

Haluaisin taas nauraa niin kuin ennen, ilman surua siitä ettei isosisko enää koskaan naura mukana.

Haluaisin päästä eroon tästä ikävästä, enkä silti haluaisi unohtaa, olen menettänyt jo ihan tarpeeksi, en halua menettää yhtään enempää.

En halua ikinä unohtaa, miltä siskon nauru kuulostaa.

I'm still breathing .

Sydämenlyönnissä ehtii tapahtua paljon, liikaa. Koko maailma ehtii mennä palasiksi, peruuttamattomasti. Koko elämä ehtii valua sormien läpi tavoittamattomiin. Ikävä ehtii iskeä tukahduttavana.

Ja yksi pieni ihminen ehtii särkyä miljooniin palasiin.

Tänään mulla on surkea olo, kuin en osaisi tehdä mitään. Mutta ulkona sataa, siitä mä pidän. On kuin taivas itkisi mun kanssa, kun mä tuijotan ikkunasta ulos ja kuuntelen surullista musiikkia.