And I break down as you walk away, stay

Ei tekisi mieli tehdä mitään ja sormet on vieläkin kohmeessa, vaikka tulin kotiin jo yli puoli tuntia sitten. Sen siitä saa kun ajaa skootterilla ilman hanskoja. Tapasin yhden tytön, ja kuulin myöhemmin ystävältä, että se tyttö on menettäny isoveljensä. Kamalaa. Mä tiedän liian hyvin miltä siitä tytöstä tuntuu.

Ja hetkessä mun mieleen vyöryy kaikki muistot siitä tuskasta, niistä ensimmäisistä viikoista kun kaikki yksinkertainenkin oli haasteellista, käveleminen oli ainoa joka tuli luonnostaan. Piti opetella hymyilemäänkin uudelleen. Ja se sattui ihan liikaa. Sattuu vieläkin, aina joskus.

Miksi mitään näin kamalaa tapahtuu? Toivoin että olisin ainoa, joka joutuu kokemaan sellaista kipua, sillä mä tiedän nyt kestäväni sen kaiken.

Mutta mitä jos joku muu ei kestä?