Leaving the old fear, looking for a new place

Missä tän onnellisuuden raja menee ?

Viime viikonloppu oli yksi parhaista pitkään aikaan. Suuntana oli Tampere. Mulla oli mukana hyvä ystävä, rakas ystävä, ja tajusin taas että vaikka me ollaankin kovin erilaisia, mä en kerta kaikkiaan pärjäisi ilman sitä. Sen kanssa on niin helppo ja luonnollinen olla, kuin mä olisin kotona kaiken aikaa, sama missä päin maailmaa me oltaisiin. Se ymmärtää mua eleestä, katseesta, puolesta sanastakin. Ja mikä tärkeintä, se saa mut nauramaan.

Viime viikonloppuna mä kävin ottamassa ensimmäisen lävistykseni (pakko myöntää että mä olen aika ylpeä itsestäni, miten uskalsinkin), nauroin poskeni kipeiksi, söin hyvää ruokaa, herkuttelin, shoppailin rahapussin tyhjäksi ja kumma kyllä - tutustuin uuteen ihmiseen.

Se oli kummallista, koska yleensä mä olen hirveän ujo uusien ihmisten seurassa, en uskalla tehdä aloitetta missään mielessä. Tällä kertaa mä kuitenkin juoksin tän ihmisen perään ja pyysin vanhanaikaisesti numeroa. Sain sen, ja meinasin haljeta tunteista. Olin samaan aikaan jollain tapaa ylpeä itsestäni ja rohkeudestani, helpottunut siitä ettei mua torjuttu, ja iloinen uudesta tuttavuudesta, joka ei toivottavasti jäisikään hyvänpäiväntuttavuuden tasolle.

On kummallista, että vaikka mä vasta tapasin sen, tuntuu että me oltaisiin tunnettu kauankin. Meillä on paljon yhteistä, musiikki, valokuvaus, herkut - ja mun ystävän mukaan luonnekin. Mä olen hurjan onnellinen.

Mä olen myös huomannut, että enää mä en pelkää onnellisuutta niin paljon kuin ennen. Ehkä mä olen tajunnut, että jos mä koko ajan vain murehdin, että milloin mä taas menetän jotain, koko elämä juoksee ohi, onni siinä mukana. Nyt mä nautin jokaisesta onnellisesta ja hyvästä hetkestä, onnen tunteesta, naurusta, vaikka se sattuisikin poskiin ja vuodattaisi kyyneliä, halauksista, kaikesta mikä tuo mulle hyvän olon.

Kun mä kirjoitan tätä, en voi olla hymyilemättä. Tällä hetkellä ja juuri nyt mä olen niin onnellinen, niin hyvällä tuulella, niin iloinen, että mä voin sanoa varmaksi, että elämä jatkuu. Ja isosisko pysyy mukana, sillä jos se ei olisi ollut mukana viime viikonloppunakin, ja joka hetkessä, mä tuskin olisin näin onnellinen.

Tanssi siellä, rakas sisko, joskus vielä tavataan. Ole vielä suojana, sisko, kunnes yhdessä tanssitaan.

Tänään on itkuinen päivä. Sisko täyttäisi 26 vuotta, ja mua surettaa. Ensimmäisenä kun herään, mun mieleen iskee kirkkaana ajatus - siskon syntymäpäivä. Ja se sama ajatus pyörii päässä nonstopilla koko päivän.

Soittotunnista mä selviän juuri ja juuri, kotona äiti on tehnyt hyvää ruokaa. Siskon tärkeä ystävä, nyt myös mun tärkeä ystävä, A, tulee meille syömään. Kai sekin hakee jotenkin lohtua meistä, enkä mä laita ollenkaan pahakseni. Mäkin haen lohtua siitä, tiedän että se tajuaa miltä musta tuntuu.

Myöhemmin mä kävelenkin hautausmaan poikki siskon haudalle. Asetan piirustuksen nojaamaan hautakiveen ja luen sen viereen kirjoittamani runon äänettä vielä kerran läpi, ennen kuin nousen. Olen pidätellyt itkua haudalle asti, mutta nyt se saa tulla. Täällä saan itkeä.

Kerrankin, juuri silloin kun mä tarvitsen halausta kaikkein kipeimmin, mua halataan. Kyyneliä on turha kuivata, kun ne eivät lopu kuitenkaan. Mutta ne on helpompi kestää, ne ei murra mua, kun saan itkeä jonkun olkaa vasten, kun saan olla turvassa siinä, jonkun halauksessa.

On vain niin kamala ikävä. Hirvittävän orpo olo, kun tänään ei olekaan ketään kelle soittaa onnittelut, ketä odottaa kotiin illaksi, kenen ilmettä katsoa hymyillen kun lahja avataan.

On niin kovin yksinäistä.

Matkalla kotiin taivaan valaisee revontuli, ja tähtimeri loistaa henkeäsalpaavan kauniina. Sisko osasi aina nauttia kauniista asioista.

Itken kotiovelle asti.

Tiedätkö olevasi, taivas sisälläni

Viime viikko oli yksi iso sydän.

Vaikka mä olin kipeenä maanantaina ja tiistaina, mä olin silti paremmalla tuulella kuin hetkeen.

Tiistai-iltana mun rakas ystävä tuli käymään, ja juttelin sen kanssa tosi paljon kaikesta siskoon liittyvästä, terapiasta ja myös mun painajaisista, elämästä noin yleensäkin, meidän molempien. Ja paljon myös siitä, miten samanlaisia me loppujen lopuksi ollaan. Molemmat yrittää parhaansa mukaan selvitä yksin.

Torstaina toinen ystävä kävi meillä, ja sitten lähdin sen kans Kokkolassa käymään. Juteltiin koko automatka, tunnin verran siis, taas siskosta, ajasta ennen siskon kuolemaa, ajasta sen jälkeen ja tuntemuksista tällä hetkellä. Sitten shoppailtiin vähän, ja siinä lomassa juteltiin ja naurettiin.

Mulla oli onnellinen ja vapautunut olo. Rakastava olo. Mulla oli sellainen olo, että mä en ole turhaan täällä.

Mulle sanottiin kolmesti, että mä näytän siskolta, kahdesti että mä muistutan sitä luonteeltani. Ja se sanottiin vähän arastellen, kuin se olisi suurikin loukkaus, että mä tykkäisin huonoa siitä. Miten ihmeessä mä voisin tykätä huonoa, kun mua verrataan niin ihanaan ja kauniiseen ihmiseen? Sisko oli kaunis, sanan todellisessa merkityksessä, ulkoa ja sisältä. Mä plen vain ja ainoastaan onnellinen että mä muistutan sitä niin paljon. Jotenkin mä koen, että sitä kautta voin olla lohduksi muillekin.

Ja viime viikolla mä näin kahdeksan joutsenta, lentämässä aurana. Eikö ne ole jo muuttaneet, jokainen? Näemmä ei, mutta en mä laita sitä pahakseni. Mä olen aika onnellinen siitä.

Onnellinen. Tähän voisi tottua.