Tiet etäisyyksiin saa, rohkeimmat johdattaa, siunattu hulluus suonissani juoksee

Mä olen hurjan onnellinen nyt. Kerrankin mä olen väsynyt tähän aikaan, ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan. Tässä ei ole mitään syvällistä, mutta kai mä vain haluan jakaa onneni teidän kanssa. Mun hiihtolomaan kuului hirveästi ihania ja rakkaita ihmisiä, hirveen paljon onnellisuutta, niin kauheasti naurua että vatsalihaksiin sattuu ja hymy tuntuu juuttuneen mun huulille.

Tampere on selvästi mun paikka, siellä mä olen aina onnellinen. Ja siellä käymisen jälkeen. Kauan. Mun voimapaikka varmaankin, silloin kun koti alkaa ahdistaa, ja uskokaa tai älkää, niinkin voi käydä. Jopa tällaiselle kotihiirelle kuin minä, vaikka yleensä tykkäänkin olla kotona. Täällä on vaan niin hirveästi kaikkea joka muistuttaa isosiskosta jatkuvasti, ja niin paljon surullisia ihmisiä.

Mä tarvitsen happea, haluan hengittää syvään ilmaa joka ei ole kyyneleistä kostea. Haluan vaan pakata kaikki tärkeät tavarat reppuun, heittää repun selkään, ja olla joku muu kuin rikkinäinen pikkutyttö joka on menettänyt isosiskonsa. Täällä kaikki katsoo mua säälien, vieläkin, eikä kukaan ota mua vakavissaan. Muualla mä voin olla mä, mä voin olla se joka haluan olla. Mä voin olla se rohkea ja vahva ihminen joka musta on tullut, se kestävä ja nauravainen tyttö. Ei tarvitse olla se seinäruusu joka mä olen koko ikäni ollut. Kukaan ei aseta mulle rajoja ja muottia johon mun pitäisi mahtua. Mä voin olla vapaa. Vapaa.




PS: Olavi Uusivirta on ihanuutta. Tiet etäisyyksiin on vaan ihanaa uutta Olavia, ja muutenki sellanen biisi jota haluaisin siteerata ainakin kolmetoista kertaa. Ja enemmän.

PPS: sinä tyttö sieltä naapuripaikkakunnalta, tiedän että luet tätä ja haluan vaan sanoa että parane pian ihanuus, nähään ens viikolla :)