keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Älä käännä selkää niin että mä pelkään et jään sua ilman

Mä alan menettää otettani.

Kaikki muu mulla pysyy käsissä tällä hetkellä, koulu (tai sen loppuminen), arki, kaikki käytännön jutut, kaikki tarpeellinen. Mutta ei ajatukset. Mä en hahmota niitä enää, ne karkailee käsistä pikkuhiljaa kuin vesi. Valuu sormien välistä. Mä en enää hallitse mun mieltä.

Mä en tajua miksi yks ihminen valtaa mun ajatukset hetkittäin täysin. Miks jotkut asiat taas karkaa mun päästä jatkuvasti. Mä en enää osaa kontrolloida mun tunteita ollenkaan ja niistä on tullut isoja: kun musta tuntuu joltain, se tuntuu kunnolla. Onnellisuus nostaa suupielet korviin asti ja laittaa hyräilyttämään, säikähdys nostaa sydämen kurkkuun asti ja suru vetää mut kuoreeni. Epävarmuus saa aikaan pienen, häiritsevän lepatuksen rinnassa ja vetää mut syrjään muista. Mä en uskalla päästää ketään iholle, niin lähelle että se joku tuntis mut kokonaan. Ja samalla se on ainoa asia jota mä nyt kaipaisin, että joku oikeasti uskaltais ottaa sen askeleen jota mä en uskalla ottaa.

Mä en osaa päättää onko tää hyvä vai huono asia. Enkä mä tiedä, haluanko mä edes selvittää sitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti