perjantai 3. toukokuuta 2013

My heart is a beating drum, moves mountains, it's so strong. My love is a silent song, everybody moves


Eksyin tänään facebookin kautta blogeihin nimeltä Suruista suurin ja Ikävistä pohjattomin. Molemmissa hurjan vahvat ihmiset kirjoittaa omasta surustaan, ja toinen on julkaissut asiasta kirjan, kohta kaksi. Se sai mut miettimään taas pitkästä aikaa kunnolla siskoa.

Välittömästi iski hirvittävä ikävä. Ikävä siskon naurua ja sitä, miten onnellinen se olisi keväästä ollut. Miltä sen ääni kuulostaa, ja miltä sen askeleet kuulostaa meidän talon lattialla. Millainen ilme kasvoillaan se tuli aina kotiin, miten se aina kirkasti koko huoneen pelkällä läsnäolollaan.

Mä hämmennyin kuitenkin siitä, miten monet on hirvittävän katkeria sisaruksensa kuolemasta. Totta kai mäkin olen, mutta en mä ole ikuisuuksiin viitsinyt kuluttaa energiaani siihen, että kysyisin katkerana mielessäni miksimiksimiksi. Ehkä mä olen päässyt jo yli siitä. Ehkä mä en vain ole katkera ihminen.

Mä löysin kuitenkin hirveästi sellaista mistä tunnistin itseni. "Monista surevista sisaruksista tuntuu, että he ovat väliinputoajia." Mä olen väliinputoaja. Totta kai mä ymmärrän, että lapsen menettäminen sattuu, sellaisen lapsen menettäminen, jonka on kasvattanut koko lapsen elämän ajan, auttanut, kohdannut yhdessä ilot ja surut. Äidinrakkaus ja isänrakkaus, vanhempien rakkaus lapsia kohtaan ylittää kaiken.



Mutta sisaruksen kanssa kasvetaan yhteen.




Sisko oli mulle yhtä läheinen kuin äiti ja isä. Vanhempien huolehtiessa maatilasta, sisko oli se joka opetti mut lukemaan, kirjoittamaan, piirtämään. Se jolle mä soitin ensimmäisenä, oli asia mikä hyvänsä. Sisko oli mulle kuin äiti. Ja todella harvat tajuaa että sisaruksen menettäminen voi oikeasti sattua niin paljon, kuin se todellisuudessa sattuu.



Mä laskin aikaa. Ensin päiviä, sitten viikkoja, pikku hiljaa kuukausia. Mä en edes muista ensimmäisiä viikkoja, en oikeastaan kunnolla paria ensimmäistä kuukauttakaan. Kesäkin meni vielä sumussa, 

Jotkut selviää siitä paremmin, jotkut huonommin. Kun on oikeasti vielä ihan palasina, saattaa tuntea olevansa kunnossa, se ei ole sellainen asia joka itse huomataan. Viime syksynä mä kuvittelin olevani vahva, kestäväni kaiken, vaikka mulla ei ollut mikään hyvin. Mä en tiedä näkikö sitä kukaan muu, koska mä olin itsekin niin sokea sille. Näin jälkeenpäin katsottuna mä olin vielä kovin sirpaleinen silloin, kirjoitin itkuisia runoja ja pidin päällä hymyä.

Vasta siinä vaiheessa kun mä uskalsin antaa itseni hetkeksi muiden kannettavaksi, annoin jalkojen pettää ja muiden ottaa vastaan, mä aloin oikeasti "parantua". En mä tiedä oliko se itsekäs teko, kukaan ei oo valittanut mulle siitä. Mä en vain enää jaksanut. Mä en pystynyt pitämään sitä kaikkea sisälläni, mä puhuin siitä, käperryin hetkeksi omaan suruuni jos siltä tuntui ja purin sen ystäville jos en enää jaksanut yksin. Silloin mä aloin hyväksyä siskon kuolemaa, ja hylkäsin lopullisesti sen lohdullisen ajatuksen "siskon pitkästä matkasta." Että se tulisi takaisin vielä.

Sillon mun elämään tuli taas väriä. Mä aloin nähdä sellaisia kauniita asioita, joille olin ollut sokea. Aloin nauraa taas aidosti ja hymy ei ollut enää pelkkä kuori, pinta. Se oli aito hymy, onnellisen ihmisen hymy. Silloin musta alkoi tuntua että sisko on asettunut jonnekin mun sydämeen ja kulkee aina mukana. Ehkä mä huomasin sen tunteen vasta silloin, mutta silloin se alkoi. Joskus mä tunnen siskon lähellä, melkein kuulen sen naurun tai tunnen halauksen tai käden olkapäällä. Joskus se tunne on vahvempi, joskus heikompi. Joutsenet tuo mieleen siskon, valkoinen, puhdas ja kaunis joutsen, suurine siipineen.

Ja kun mä näin kevään ensimmäisen joutsenen, mä haukoin henkeä onnesta.

4 kommenttia:

  1. Kohta voit laskea jo vuosia, mie alan laskemaan vuosikymmeniä..aika ei pysähdy vaikka elämä pysähtyy ja menee aikaa että se lähtee taas liikkeelle.

    Sanoin TOISSAPÄIVÄNÄ ekaa kertaa olevani aidosti _onnellinen_ pitempään kuin vain hetken verran kerrallaan ensimmäistä kertaa 13 vuoteen. Viimeinenki haava umpeutunu ja kipeimmillekki muistoille hymyilee.
    EILEN kuulin että eräs miulle tärkeä ala-asteelainen tyttö on sairastunut erittäin vakavasti ja kiidätetty suoraan toiselle puolelle Suomea hoitoon. Nyt kotona kädet ristissä, kyyneleet silmissä ja toivon parasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika ei pysähdy kenenkään takia, sehän siinä pahinta aluksi olikin. Kun itse oli pysähtynyt paikoilleen, eikä enää kyennyt jatkamaan, muut vain meni eteenpäin, ja pian jäi katselemaan loittonevia selkiä.

      Se on niin kamalaa, kun yhtenä päivänä on onnellinen, pitkästä aikaa ja kunnolla, ja seuraavana päivänä kaikki saattaakin mennä taas syöksylaskua alaspäin. Alkaa pelätä onnellisuutta, mä toivon että sulle ei käy tällä kertaa niin. Ja toivon koko sydämestäni että tyttö saadaan kuntoon, iso halaus ja hirveästi jaksamisia sulle! <3

      Poista
    2. Jos se on tytön luonteesta kiinni niin sillä menee 2 viikkoa niin se on kunnossa, niinkin sitkeä sissi että 1 luokan syksyllä se sanoi 4luokan tyttöporukalle että mitä tehdään, kuka istuu missäkin ja kuka askartelee mistäkin paperista. Silti se hurmas aina kaikki puolelleen. Sitkeä sissi! Mutta nyt ei taida pelkkä sisseys auttaa. Paranemiseen menee joka tapauksessa __VÄHINTÄÄN__ VUOSI.

      En rupea pelkäämään onnellisuutta, oon sen joskus tehnyt ja siitä ei aiheutunut mitään hyvää..onneksi miulla on tuo miehen tapanen (:D) pitämässä huolta jos alkaa kurjalle näyttämään.

      Pelkään vaan sen pinen puolesta, sillä on liikaa elämää edessä menetettäväksi. Eikö vois olla joku laki että alle 3kymppiset ja alle 2kymppisten vanhemmat ei sais kuolla? Elämä ois paljon enemmän hauskaa.

      Poista
  2. ihana vahva tyttö ! :) vuosi on hiton pitkä aika, mutta jos tytöllä on noin paljon luonnetta, se selviää kyllä. Hyvä että sulla on tukijoukkoja, ja oon varma että sun "miehen tapaises" osaa huolehtia :) Siskon kuoleman jälkeen mä aloin pelätä onnea, mutta jossain vaiheessa sitä vaan tajus jättää sellaisen asenteen pois.

    Tuo olis hyvä laki. Niin monta ihanaa ihmistä olis säästynyt, ja niin monta ihmistä ois pysynyt ehjänä, eikä hajonnut sirpaleiksi läheisen menetettyään. Mutta elämä kasvattaa, vahvistaa ja koettelee, joskus ihan liikaakin.

    VastaaPoista