maanantai 24. kesäkuuta 2013

Olen vain puoliksi, olen vain vähän


Jos mä voisin laittaa tämän tunteen purkkiin, mä tekisin sen hetkeäkään epäröimättä. Mä voisin jäädä tähän hetkeen loppuelämäksi. Mä en osaa kuvailla sanoilla sitä kaikkea mitä mun sisällä liikkuu. On niin kevyt olo. Kuin painaisin vain puolet itsestäni, kuin olisin vain hellästi kiinni tässä maailmassa ja silti koko olemuksellani takertunut tähän hetkeen. Mä nautin kokonaisvaltaisesti jokaisesta pienestä asiasta.

Siitä kun mä poljen aamuyön usvassa bussipysäkille, levitän viltin asvaltille ja makaan siinä. Kun mä kuuntelen musiikkia kuulokkeista, ja nautin keveän kesäisestä olosta. Kun katson kulunutta asvalttitietä kaukaisuuteen asti, ja usvaa sen yllä. Kun  jokainen auringonsäde tuntuu erottuvan terävästi maan päällä leijuvassa usvassa. Kun mä nauran hiljaa ystävän kertomalle jutulle ja hymyilen ihan pelkästä elämisen ilosta.

Kun mä hiivin kotiovesta sisään jo ties monettako kertaa tänä kesänä, palautan äidin lämpimän takin paikoilleen ja vedän kesäyön viileydestä kohmeiset varpaani peiton sisään.

 

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

You can jump on my shoulders


Mä löydän itseni taas yölliseltä kävelyltäni. Kello tikittää epäinhimillisiä aikoja sellaisille reissuille, mutta mä en jaksa välittää. Mä istun vanhalla linkkapysäkillä juttelemassa ystävän kanssa melkein tunnin, ja kun mä lähden kotiin ja painan kuulokeet korville, mut valtaa puhdas hyvä olo. Hymyilyttää ilman mitään syytä ja mulla on kaikkivoipa olo. Mä tunnen maailman mun jalkojen alla, ja vaikka joka puolella on autiota, musta tuntuu että mä tiedostan jokaisen pienen elonhäivän ympärilläni. Mä kävelen suoraan sillalle, ja katselen koskea ikuisuuden. Siitä nousee hento usva ylöspäin, ja auringonnousu värjää taivasta haaleanvioletiksi.

Maailma on kaunis.

*

tiistai 18. kesäkuuta 2013

We'll walk upon these streets


Nilkkoihin sattuu, koska viereisen huoneen ikkunasta vetää. Mä en löytänyt metsämansikoita, ja haluan omat mansikat ikkunan alle kasvamaan. Mä en löytänyt mansikoita, mutta mä löysin naurua ja kovan asvaltin paljaiden jalkojen alla, hyvää musiikkia ja hyvänolontunteen. Löysin hymyn huuliltani kun saan odottamani viestin facebookissa. Löysin kilttejä ihmisiä juttelemasta mun kanssa, ja ihania pieniä sanoja. Mä pidän sanoista, niiden rytmistä ja äänteistä kielenkärjellä, mielessä.

Musta tuntuu että lähipäivinä mun pitäis löytää itseni siskon haudalta.


maanantai 17. kesäkuuta 2013

If only I could tell you how I feel




Musta on hullua miten paljon mä oon muuttunut viime aikoina.

Mä voin heiluttaa melkein täysin hyvästit mun entiselle erakoituneelle, sulkeutuneelle ja surulliselle minälle. Sille tytölle joka mä olen viimeisen vuoden ollut. Eikä mua hävetä myöntää sitä. Vielä jokin aika sitten mä aidosti nautin siitä kun mä sain olla yksin omassa huoneessani, kuunnella hyvää musiikkia ja kirjoittaa, piirtää, mitä mä ikinä halusinkaan. Ennen kaikkea varmaankin piirtää, ja siitäkin mä olen pikkuhiljaa luopumassa.

Mä haluan ottaa avosylin vastaan uuden minäni, sen joka mä oon jossain kuoreni sisällä pohjimmiltani ollutkin. Sen minän, joka on päässyt vapaaksi vain kaukana täältä jossa kyyneleet vieläkin tihkuvat omakotitalon seinistä läpi, ja sumu painaa raskaana harteilla. Sen minän joka haluaa elämää ympärilleen, nauravia kasvoja ja puheensorinaa. Joka voi lähteä keskellä yötä kävelemään kesäyöhön pelkäämättä mitään, joka voi luvata asioita joita ei olisi koskaan uskonut lupaavansa, ihmiselle jonka kanssa ei olisi koskaan uskonut juttelevansa kuin ystävälle. Joka haluaa seinälleen linja-autopysäkin kyltin vain siksi koska sillä hetkellä tuntuu siltä.

Tällä hetkellä rauha ja yksinäisyys saa mut lähinnä ahdistumaan. Mä haluan nauraa ääneen ja nauttia joka solullani kesästä, sadepäivistäkin. Mä haluan valvoa koko yön ja kävellä ulkona kasteisella nurmikolla kun aurinko nousee. Mä haluan pukeutua hameisiin ja kirkkaisiin väreihin. Mä haluaisin tehdä jotain hullua, ja nauttia siitä täysin rinnoin, ajattelematta hetkeäkään sen seurauksia. Mä haluaisin istua tupakansavuisessa huoneessa hyvässä seurassa, vaikka mä en edes polta. Mä haluaisin uskaltaa sanoa jollekin miltä musta oikeasti tuntuu. Mä haluaisin uskaltaa vain sulkea silmät ja antaa hetken viedä minne se ikinä viekään. Mä haluaisin heittäytyä täysin toisen ihmisen vietäväksi ja luottaa siihen että se pitää mut turvassa. Mä haluaisin vetää syvään sisääni toisen tuoksua ja painaa pään vasten olkapäätä. 

Mä. Haluan. Elää.



perjantai 14. kesäkuuta 2013

Sinä selvisit


Huonosti nukutun yön jälkeen paleltaa. Mä menin nukkumaan vasta aamuyöllä ja heräilin tunnin välein, kahdeksalta mä en enää jaksanut tapella. Mä olen käärinyt ympärilleni kaksi peittoa, ja istun sängyllä pelaten Candy Crush Saagaa, jota mä vannoin välttäväni aina ja ikuisesti. On myös muita asioita mitä mä olen vannonut välttäväni, mutta sortunut niihin aika tehokkaasti viime aikoina. Mutta kaikki niistä ei ole huonoja asioita. Juha Tapio jaksaisi itkettää, jos mä en olisi näin hiton iloinen.

Musta tuntuu että mua ei enää määritellä siskon kuoleman mukaan. Mä saan olla Maria, just se tyttö joka mä haluan olla. Ja ihmiset alkaa nähdä mut, ne ei enää katso läpi, kuin mä olisin ei-mitään. Helpompi katsoa läpi ja kävellä ohi, kuin tulla juttelemaan, kun ei tiedä miten aloittaa. Musta tuntuu että pikkuhiljaa sen pimeän tunnelin päästä alkaa kajastaa enemmän ja enemmän valoa, sellaisia asioita jotka tekee mun elämästä elämisen arvoista. Nyt musta tuntuu kuin mä olisin pitkän sukelluksen jälkeen päässyt pinnalle ja haukkoisin henkeä. Elämä. Se on tässä. Ja mä selvisin.

Eilen, ja viime yönä oli mun kesän hauskimmat hetket. Tai ei ehkä hauskimmat, mutta mukavimmat. Koko ilta oli vain mukavaa hengailua kavereiden kanssa, ja viime yönä mä sain kuulla asioita jotka sai mut hyvälle tuulelle. Mulle sanottiin että mä olen luottotyttö, ja ymmärrän aina. Että mä olen ihana, ja "mitä mä tekisin ilman sua". Mulla on rakastettu olo, ja mä nautin siitä. Koska mua pelottaa olla se joka rakastaa enemmän, ja mä tosiaankin rakastan niitä ihmisiä joiden suusta näitä sanoja tuli.

Poikkeuksena muihin huonosti nukuttuihin öihin, tänä yönä mä en nähnyt painajaisia. Ja aamulla ahdistuksen ja mielessä häilyvän surullisuuden sijasta mua hymyilytti. Hymyilytti niin että vilukin melkein unohtui.

Siihen asti että mä nousin peitoista.

*

                              

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Because maybe, you're gonna be the one that saves me

            

Ihana Hurts.

Hyvän musiikin lisäks pidän Adamista ja Theosta ihan mielettömästi ihmisinä. Rakastan Theon lauluääntä, enkä usko että kukaan oikeasti vois olla täydellisempi mies, miltä suunnalta katsottuna tahansa, mutta arvostan miesten ajatusmaailmaa ihan järjettömästi. Ne ei oo antanu kuuluisuudennousta yhtään päähän, käyttää vieläkin kirppisvaatteita vaikka nillä ois varaa ostaa minkälaisia merkkivaatteita tahansa. Tavaramerkkinä valkoinen paita, ja yhdessä videossa Theo sanoikin: "You can do whatever you want in white shirt. You go to school, you get married, you go to party, you die.." Tässä tylsyyteeni kattelin näiden kahden haastatteluja, ja yhdessä Exile - albumiin liittyvässä haastattelussa kysyttiin, mitä ne haluaa kertoa biiseillään ja mikä on niiden merkitys. En sanatarkkaan muista, mutta vastaus tais kuulua osapuilleen näin:

"It would be so easy to make just depressive music. Depressive, nothing else. But there is always hope. So there is hope in our songs too. Sad songs, sad fates, but still there is hope."

"Olisi niin helppoa tehdä pelkästään masentavaa musiikkia. Masentavaa, ei mitään muuta. Mutta aina on toivoa. Joten myös meidän kappaleissamme on toivoa. Surullisia kappaleita, surullisia kohtaloita, mutta silti on toivoa."

Hurtsin biisit on aina saaneet mut itkemään. Sanoitukset kolahtaa kovaa ja uppoaa syvälle, saa miettimään asioita. Biisit on hirvittävän kauniita, ja melkein jo pelkkä Theon ääni saa mut itkun partaalle. On puhdasta nautintoa kuunnella näiden miesten musiikkia. Jotkut biiseistä on jopa oikeasti auttaneet mua käsittelemään vaikeita ja ahdistavia asioita, kuten siskon kuolemaa. Help ja Somebody to die for on mun suosikkibiisejä, ja kuvaa hirveän paljon mun ajatusmaailmaa ja ajatuksia.

Tän biisin halusin jakaa teille kuultavaksi koska:

A) akustinen Hurts on täydellisyyttä
B) tää versio Wonderwallista kolahti kovaa
C) lyriikat
D) hyvän musiikin riemusta

Nauttikaa :)


tiistai 4. kesäkuuta 2013

When you and I were forever wild



Kesä. Mä lasken päiviä loman loppuun, hätäisenä. Mä en halua että tämä loppuu ikinä. Koskaan. Tämä on sitä elämää jota mä haluan elää. Aikataulutonta. Kauniita kesäöitä, inspiroivaa musiikkia ja kynän ääni paperia vasten, kun mä annan sanojen virrata haaleille viivoille. Huoletonta. Mun ei tarvi miettä mitään mitä mä en halua. Mulla on aikaa lähteä spontaanisti minne tahansa.

Jossain alitajunnassa häilyy siskon kuva. Hetkittäin mua pelottaa, että jos mä olen liian onnellinen, se katoaa. Että mä unohdan jotain siskosta, pienenkin yksityiskohdan. Mä en halua menettää enää mitään, en varsinkaan muistoja. Multa on viety jo kaikki muu, ja se on enemmän kuin tarpeeksi. Mä haluaisin pitää kaikin voimin kiinni siitä mitä mulla on vielä siskosta jäljellä, mutta joskus se unohtuu. Se unohtuu silloin kun mulla on hauskaa, kun mä olen niin onnellinen että mä voisin revetä.

Mua helpottaa hetkittäin. Mä huomaan että niiden onnenhetkien jälkeenkin mulla on vielä kaikki tallessa. Mä voin olla rauhassa onnellinen. Mulla on lupa siihen, nyt itseltänikin. Mä olen nuori ja mulla on lupa tehdä välillä jotain hullua, ja mä tiedän että sisko vain nauraisi tuttua nauruaan, niin pitkään kun mä en vaaranna itseäni. Nyt mä alan elää omaa elämääni, en enää sitä varjoelämää joka mulla on pitkän aikaa ollut, siskon kuoleman jälkeen. Mulla on heikot kohtani, huonot hetkeni ja mä tulen murtumaan vielä monen monta kertaa. Mutta mä haluan elää. Haluan.