tiistai 27. elokuuta 2013

Tässä minä olen


Tänään on ensimmäinen päivä kun mun pää ei tunnu hajoavan siitä ajatuksesta että mun pitää raahautua huomenna kouluun. Sellainen päivä kun tuleva syksy ei ahdista mua, ei paina päälle pelotellen tummalla masennuksellaan. Ahdistus ei paina päälle, mutta ei se myöskään ole kadonnut mihinkään - välillä se tahtoo pudottaa mut maan kamaralle, että mä en kuvittelisi liikoja, ajattelisi päässeeni siitä lopullisesti eroon. Välillä se yllättää, tulee täysin nurkan takaa, jonkin tyhmän asian johtamana ja painaa mua kokoon.

Mutta turha kuvitellakaan että se saisi mut murtumaan.

Mä saatan itkeä, saatan vetäytyä itseeni ja kasvattaa muurin. Mutta nyt mä uskon olevani tarpeeksi vahva murtamaan itse sen muurin, tai ainakin auttamaan siinä. Uskon olevani tarpeeksi vahva hymyilemään itkun läpi. Koska vaikka ahdistus ja pimeys tulisivat päälle, mulla on aina jotain suurempaa.

Mulla on ystäviä.



En ole muistanut mitään
pitkään aikaan
Kuin juoksuhiekka se kaikki
valuu läpi sormien
Ja hetkittäin upottaa.

Joskus ahdistus tulee
ja syö minut sisältä
Kunnes ei ole enää minua
on vain pimeää
Ja jossain syvällä pieni ääni

Se kuiskaa
"Täällä minä olen."

Jos pian joku tulisi ja
kuulisi kuiskauksen
Auttaisi sen äänen valoon jotta
Se voisi puhua suullani

Ja sanoa

"Tässä minä olen."

torstai 15. elokuuta 2013

Step on the carousel and spend all night, spinning round and round



Ulkona sataa jatkuvasti. Balleriinat pitää laittaa hyllyyn ja vaihtaa tennareihin ja maihareihin. Kevyet kesävaatteet lämpimiin ja syksyisempiin. Käsilaukku koululaukkuun, piirustusvihko kalenteriin ja koulukirjoihin.
Yläaste lukioon.

Alkaa tehdä mieli teetä ja suklaata. Mieli käpertyä kotiin hyvän kirjan pariin, sulkeutua itseensä ja kirjoittaa paljon. Ottaa kuvia ja puhua pitkiä henkeviä keskusteluja, syvällisiä asioita, henkilökohtaisia asioita.
Alkaa itkettää ilman syytä.

Syksyn ensimmäiset kellastuneet lehdet maassa ja tihkusade saavat mielen matalalle. Syksy tulee, väistämättä, taas tänäkin vuonna. Paluu kouluun seuraa perässä, ja taas musta tuntuu kuin mut kahlittaisiin oletuksiin. Vaikka koulu pysyi samana, uusia opettajia tuli, eivätkä ne tunne mua. Mutta kun mä kerron nimeni, niiden silmissä välähtää. Tämä on se tyttö jonka isosisko kuoli.

Musta tuntuu että ne tietävät musta kaiken ennen kuin mä kerron itsestäni mitään. Eivätkä ne silti tiedä mitään, luulevat tietävänsä. Taas mut määritellään valmiiksi. Ne ihmiset joiden silmissä mä olen muuttunut, joiden katseessa ei enää ole sääliä kun ne katsovat mua, jotka tuntevat mut tarpeeksi hyvin ollakseen takertumatta oletuksiinsa, ovat lähteneet muualle opiskelemaan.

Ja taas mä olen vain Maria, jonka isosisko on kuollut, kympin tyttö ja huilunsoittaja. Tyttö jolle ei uskalla puhua kun ei tiedä mitä sanoisi. Jota ei uskalleta vilkaistakaan silmiin, kun pelätään mitä sieltä tulee vastaan.

Kun mä haluaisin olla Maria, joka on vahva, oma itsensä ja kirjoittaja tai piirtäjä. Mä en ole koskaan nauttinut huilunsoitosta. Se tyttö jolle olisi helppo tulla puhumaan, ja jota voisi katsoa silmiin ohi kävellessään.

Mä annan muiden ajatella mitä ne haluaa. Ja mä odotan sitä aikaa kun mä pääsen pois täältä pikkupaikasta, jonnekin missä on elämää, missä musta ei tiedetä mitään. Ja mun ystävät tietää kuka mä olen, se riittää. Mulla on ihmisiä joiden kanssa mä voin olla kuka haluan.

Se on valo mun tunnelin päässä.





maanantai 5. elokuuta 2013

Toinen maailma


Pehmeä unimaailma joka rakentuu pelkistä haaveista. Siitä mitä mä haluaisin olevan, miten mä haluaisin asioiden tapahtuvan. Herätessä mut valtaa haikea fiilis, kun mä putoan omaan sänkyyni ja siihen todellisuuteen, jossa asiat eivät ole samalla tavalla. Siihen todellisuuteen jossa mä en tunne itseäni kevyeksi.

Mä tahdon takaisin. Takaisin sinne missä on lämpöä, loppumaton kesä, vihreä nurmikko ja ihania ihmisiä. Turvallinen syli, johon mä voin halutessani hakeutua ja nukahtaa siihen. Vaivaton, luonnollinen nauru kun mä juoksen katseita pakoon, tunnen toisen käden kädessäni, sormet omieni lomassa. Kun mä kaadun nurmikolle ja jään siihen, hymyilemään hengästyneenä. Mulla on aina joku vieressäni, kestämässä katseet ja sekoittamassa oman naurunsa mun nauruun.

Täällä on asioita jotka mun on kestettävä yksin. On hetkiä kun mä olen pakostakin yksin, kun mä tunnen koko maailman painon mun harteilla. Ongelmia jotka eivät jätä mun mieltä rauhaan, ikävää ja surua, milloin mitäkin joka painaa mun mieltä, vetää sitä alaspäin. On ihmisiä joiden puoleen mä voin kääntyä ja joille mä voin vuodattaa syvimmät tuntoni, mutta ei ainoatakaan sellaista, jonka viereen mä voisin nukahtaa ja herätä siitä hymy huulilla.

Mä toivon ja haluan että asiat mun unissa tulee joskus toteutumaan. Se keveyden tunne, edes hetkeksi. Se vaivaton nauru joka kuplii koko kehossa ja saa mut nauramaan aina vain lisää. Se helppous jolla asiat kulkevat eteenpäin, kuin omalla painollaan.

Mä tiedän ettei se kaikki tule olemaan totta kerralla, eikä pitkää aikaa. Mutta mä toivon että mä voisin kokea ne muuallakin kuin unissani. Niissä unissa joissa kerrankin kaikki on hyvää ja rakasta. Mun ei tarvitse enää vältellä nukahtamista tai niitä kauheita asioita joita mä öisin joudun kokemaan. Nyt mä voin vain odottaa mitä yö tänään tuo tullessaan, millaisia haaveita ja miten keveän olon.

Mua ei enää pelota.





torstai 1. elokuuta 2013

Run deep, run wild

Uusia kokemuksia. Kasvoinkin ehkä jotenkin. Oli mukavaa ja hauskaa, nautin koko siitä kahdesta viikosta, koko ajasta jonka vietin Maltan auringon alla. Mä halusin vapautta, ja mä sain vapautta. Irtautua tästä elämästä ja elää hetken uutta, eri elämää. Silti se tunne, kun lentokone nousi kentältä ja suuntasi kohti kotia, oli lähinnä helpotusta, ei niinkään pettymystä. Mussa elää vieläkin se koti-ihminen, joka mä olen aina ollut.

Oma sänky, suomen viileä kesä varpaissa kun avoimesta ikkunasta vetää. Se tunne kun voin kiskoa paksun peiton päälle ilman tuskanhikeä ja kuumuuskuolemaa. Kun janon yllättäessä voin vaan astella tuttua lautalattiaa pitkin keittiöön ja laskea kirkkaaseen lasiin hanavettä. Leipomisen tuoksu johon aamulla herään, kotoisan kuuloisia kolahduksia keittiössä, ja risupiirakkaa aamupalaksi.

Kaikki on tuttua ja turvallista.

Koti.