Ulkona sataa jatkuvasti. Balleriinat pitää laittaa hyllyyn ja vaihtaa tennareihin ja maihareihin. Kevyet kesävaatteet lämpimiin ja syksyisempiin. Käsilaukku koululaukkuun, piirustusvihko kalenteriin ja koulukirjoihin.
Yläaste lukioon.
Alkaa tehdä mieli teetä ja suklaata. Mieli käpertyä kotiin hyvän kirjan pariin, sulkeutua itseensä ja kirjoittaa paljon. Ottaa kuvia ja puhua pitkiä henkeviä keskusteluja, syvällisiä asioita, henkilökohtaisia asioita.
Alkaa itkettää ilman syytä.
Syksyn ensimmäiset kellastuneet lehdet maassa ja tihkusade saavat mielen matalalle. Syksy tulee, väistämättä, taas tänäkin vuonna. Paluu kouluun seuraa perässä, ja taas musta tuntuu kuin mut kahlittaisiin oletuksiin. Vaikka koulu pysyi samana, uusia opettajia tuli, eivätkä ne tunne mua. Mutta kun mä kerron nimeni, niiden silmissä välähtää. Tämä on se tyttö jonka isosisko kuoli.
Musta tuntuu että ne tietävät musta kaiken ennen kuin mä kerron itsestäni mitään. Eivätkä ne silti tiedä mitään, luulevat tietävänsä. Taas mut määritellään valmiiksi. Ne ihmiset joiden silmissä mä olen muuttunut, joiden katseessa ei enää ole sääliä kun ne katsovat mua, jotka tuntevat mut tarpeeksi hyvin ollakseen takertumatta oletuksiinsa, ovat lähteneet muualle opiskelemaan.
Ja taas mä olen vain Maria, jonka isosisko on kuollut, kympin tyttö ja huilunsoittaja. Tyttö jolle ei uskalla puhua kun ei tiedä mitä sanoisi. Jota ei uskalleta vilkaistakaan silmiin, kun pelätään mitä sieltä tulee vastaan.
Kun mä haluaisin olla Maria, joka on vahva, oma itsensä ja kirjoittaja tai piirtäjä. Mä en ole koskaan nauttinut huilunsoitosta. Se tyttö jolle olisi helppo tulla puhumaan, ja jota voisi katsoa silmiin ohi kävellessään.
Mä annan muiden ajatella mitä ne haluaa. Ja mä odotan sitä aikaa kun mä pääsen pois täältä pikkupaikasta, jonnekin missä on elämää, missä musta ei tiedetä mitään. Ja mun ystävät tietää kuka mä olen, se riittää. Mulla on ihmisiä joiden kanssa mä voin olla kuka haluan.
Se on valo mun tunnelin päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti