Tänään on ensimmäinen päivä kun mun pää ei tunnu hajoavan siitä ajatuksesta että mun pitää raahautua huomenna kouluun. Sellainen päivä kun tuleva syksy ei ahdista mua, ei paina päälle pelotellen tummalla masennuksellaan. Ahdistus ei paina päälle, mutta ei se myöskään ole kadonnut mihinkään - välillä se tahtoo pudottaa mut maan kamaralle, että mä en kuvittelisi liikoja, ajattelisi päässeeni siitä lopullisesti eroon. Välillä se yllättää, tulee täysin nurkan takaa, jonkin tyhmän asian johtamana ja painaa mua kokoon.
Mutta turha kuvitellakaan että se saisi mut murtumaan.
Mä saatan itkeä, saatan vetäytyä itseeni ja kasvattaa muurin. Mutta nyt mä uskon olevani tarpeeksi vahva murtamaan itse sen muurin, tai ainakin auttamaan siinä. Uskon olevani tarpeeksi vahva hymyilemään itkun läpi. Koska vaikka ahdistus ja pimeys tulisivat päälle, mulla on aina jotain suurempaa.
Mulla on ystäviä.
En ole muistanut mitään
pitkään aikaan
Kuin juoksuhiekka se kaikki
valuu läpi sormien
Ja hetkittäin upottaa.
Joskus ahdistus tulee
ja syö minut sisältä
Kunnes ei ole enää minua
on vain pimeää
Ja jossain syvällä pieni ääni
Se kuiskaa
"Täällä minä olen."
Jos pian joku tulisi ja
kuulisi kuiskauksen
Auttaisi sen äänen valoon jotta
Se voisi puhua suullani
Ja sanoa
"Tässä minä olen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti