Pehmeä unimaailma joka rakentuu pelkistä haaveista. Siitä mitä mä haluaisin olevan, miten mä haluaisin asioiden tapahtuvan. Herätessä mut valtaa haikea fiilis, kun mä putoan omaan sänkyyni ja siihen todellisuuteen, jossa asiat eivät ole samalla tavalla. Siihen todellisuuteen jossa mä en tunne itseäni kevyeksi.
Mä tahdon takaisin. Takaisin sinne missä on lämpöä, loppumaton kesä, vihreä nurmikko ja ihania ihmisiä. Turvallinen syli, johon mä voin halutessani hakeutua ja nukahtaa siihen. Vaivaton, luonnollinen nauru kun mä juoksen katseita pakoon, tunnen toisen käden kädessäni, sormet omieni lomassa. Kun mä kaadun nurmikolle ja jään siihen, hymyilemään hengästyneenä. Mulla on aina joku vieressäni, kestämässä katseet ja sekoittamassa oman naurunsa mun nauruun.
Täällä on asioita jotka mun on kestettävä yksin. On hetkiä kun mä olen pakostakin yksin, kun mä tunnen koko maailman painon mun harteilla. Ongelmia jotka eivät jätä mun mieltä rauhaan, ikävää ja surua, milloin mitäkin joka painaa mun mieltä, vetää sitä alaspäin. On ihmisiä joiden puoleen mä voin kääntyä ja joille mä voin vuodattaa syvimmät tuntoni, mutta ei ainoatakaan sellaista, jonka viereen mä voisin nukahtaa ja herätä siitä hymy huulilla.
Mä toivon ja haluan että asiat mun unissa tulee joskus toteutumaan. Se keveyden tunne, edes hetkeksi. Se vaivaton nauru joka kuplii koko kehossa ja saa mut nauramaan aina vain lisää. Se helppous jolla asiat kulkevat eteenpäin, kuin omalla painollaan.
Mä tiedän ettei se kaikki tule olemaan totta kerralla, eikä pitkää aikaa. Mutta mä toivon että mä voisin kokea ne muuallakin kuin unissani. Niissä unissa joissa kerrankin kaikki on hyvää ja rakasta. Mun ei tarvitse enää vältellä nukahtamista tai niitä kauheita asioita joita mä öisin joudun kokemaan. Nyt mä voin vain odottaa mitä yö tänään tuo tullessaan, millaisia haaveita ja miten keveän olon.
Mua ei enää pelota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti