Viime lauantaina mä toteutin vihdoin pitkäaikaisen unelmani. Sen haaveen, joka mun mielen perällä on kolkutellut jo siskon hautajaisista lähtien, välillä lujemmin, välillä hellittäen. Viime aikoina se alkoi kuitenkin käydä äänekkäämmäksi. Vielä kun mä katsoin tatuoinnin kuvaa pari viikkoa seinälläni, joka päivä, kalenterin vieressä, mä vihdoin soitin tatuoijalle ja kysyin milloin olisi aikaa. Lauantaina se sitten toteutui.
Mä istun odotushuoneessa, tatuoijalla. Se on jaettu vain verholla ja korkealla hyllyllä tatuointitilasta, ja tatuointikoneen ääni kuuluu selkeänä mun korviini. Mutta se ei hermostuta mua. Mä tiedän, että tätä mä haluan, eikä tämä muste tule kaduttamaan mua ikinä. Se ei myöskään kulu pois, kuten ei myöskään muistot siskosta.
Tatuoimisen aikana purin hampaita tiukasti yhteen ja kuuntelin tatuoijan kertomia asioita opiskeluista ja muusta, arkipäiväisiä asioita. Kuulin verhon takaa kun joku parikymppinen poika käänteli tatuointilehtien sivuja ja selasi itselleen sopivaa kuvaa, vaikka käsivarret oli jo täynnä.
Sillä hetkellä, kun ensimmäiset neulanpistot tuntuu mun iholla, mä puren hampaat tiukasti yhteen ja puristan silmät kiinni. Kuin pieni terävä veitsi kulkisi mun iholla, vetäisi ohuita viiltoja. Melkein nauran itselleni. Tämä on melkein masokistista, mutta silti niin moni tekee sitä. Isommassa mittakaavassa kuin minä. Vaikka omalla mittapuullani mä olen melkein hullu, toisten mittakaavalla tämä ei ole mitään. Mutta mulle riittää että mä rikon omia rajojani, muilla on omansa rikottaviksi.
Kipu. Se oli melkein puhdistavaa. Itse asiassa ei edes melkein, vaan se oli. Sillä hetkellä mä en pystynyt juurikaan keskittymään mihinkään muuhun. Puhe meni multa ohi korvien, ja muutkin seikat vain pikemminkin nopeasti välähtivät mun mielessä. Kaikki se sisäinen tuska mitä mä olen kantanut sisälläni kohta kaksi vuotta, lientyi hetkelliseksi. Viisitoista minuuttia. Aika joka kului tatuoimiseen. Aika joka kului mun mieleni puhdistamiseen. Ja sillä hetkellä mä päätin että joskus vielä mä otan lisää.
Päivä päivältä mä rakastan tatuointiani enemmän ja enemmän, koska se muistuttaa mua siskosta. Teksti on suoraan yhden levyn kannesta, jonka mä olen joskus saanut siskolta lahjaksi. Sillä oli tapana polttaa mulle hyvää musiikkia samalla kuin itselleenkin, ja se kantoi mulle varmaan melkein kolmekymmentä levyä parin vuoden aikana. Mua harmittaa kun mä en ole säästänyt niitä kaikkia huolella, osa on naarmuilla veljen huolimattomasta lainailusta ja osa on hukkunut jonnekin mun tavaroiden sekaan. Mutta tämän levyn mä muistan elävästi.
Sen kannessa luki kokonaisuudessaan "Let the feelings go on the good day, beautiful"
Tuosta pienestä lauseesta on tän puolentoista vuoden kuluessa tullut mulle melkein kuin mantra, hokema, pieni toivonpilkahdus ja elämänohje. Vaikka kyseisessä laulussa tatuoidun lauseen merkitys on hieman eri, mä käytän sitä enemmänkin tuon levyn kannen merkityksessä. "Anna tunteiden viedä". Kohti parempia aikoja, hyvää päivää. Ja niitä mulla on edessä, toivottavasti paljon. Ja sisko on mun vierellä, mun päivieni loppuun saakka. Eikä tämä tatuointikaan lähde mihinkään.
Vilkaisen itseäni peilistä kulkiessani sen ohi, ja näen tatuoinnin ensimmäistä kertaa sellaisena kuin se on: osana mua itseäni. En vain irrallisena tekstinä iholla, vaan osana sitä. Ja mua hymyilyttää. Siihen se kuuluu. Samalla mä näen kasvoillani häivähdyksen siskoa, osan siskon hymyä. Sekin on osa mua. Se osa jonka sisko on kasvattanut ja johon se on jättänyt oman jälkensä, osa jota mä tulen aina vaalimaan ja pitämään parhaana puolenani. Se osa mua, johon sisko kiinteästi kuuluu, ajatuksissa, arvoissa ja jopa ulkonäössä. Enää se ei satu, niin kuin ensimmäisinä päivinä. Nyt se saa mut melkein ylpeäksi, epätyypillisen suomalaisen ylpeäksi. Mutta mua ei haittaa, päin vastoin, koska mä tiedän että sisko olisi ylpeä musta sen takia.
