Joskus ne hetket kuitenkin kääntyy mua vastaan. Kun mä pysähdyn, edes hetkeksi, mä jumiudun siihen. Ahdistaa. Kuin mä olisin ruuhkaisessa tunnelissa, ihmiset kulkee ohitse näkemättä mua, keskittyen vain omiin asioihinsa. Mun tekee mieli istua maahan, vetää polvet rintaa vasten ja itkeä. Eikä kukaan siltikään välittäisi. Vaikka mun oma elämä pysähtyisi, muut vain jatkaisi matkaa.
Raketit pitää melua kattojen yllä, ja valaisee koko taivaan. Mä katson niitä suu vähän raollaan. Se hetki kun mä tunnen olevani yksin ihmisten keskellä. Silloin joku kääntyy ja huutaa mulle. Hieno ilotulitus!! Nyökkään ja hymyilen.
Aina tähän mennessä on kuitenkin tullut joku joka huomaa mut. Joku joka pysähtyy tai ottaa mut mukaansa. Joku joka ei anna mun juuttua paikoilleni. Ne on niitä ihmisiä joita mä voin kiittää siitä, että mä edelleenkin olen tässä. On niitäkin, jotka ei ole saaneet mua mukaansa. Mä olen ollut liian voimaton liikkumaan. Ja silti ne on yrittäneet, ne on nostaneet mut syliinsä ja kantaneet kunnes mä olen taas jaksanut itse. Aina tulee joku, joka kiinnittää huomionsa muhun, joka tarttuu käteen ja vetää mukanaan.
Mä tartun sitä kädestä ja annan johdattaa, tietämättä itse suuntaa. Luotan vain siihen, että se kuljettaa mut oikeaan suuntaan, oikeaan paikkaan. Eikä mua pelota. Mä hymyilen vain, ja seuraan sen askelia. Se vilkaisee olkansa yli ja väläyttää mulle pikaisen hymyn, joka saa mut kiristämään vauhtia.
Jokin niissä ihmisissä saa mut ottamaan askelen, sitten toisen, kunnes mä jatkan liikkumista. Ja se jokin on pitänyt mut hengissä, maailman kartalla, viimeisen yksi ja puoli vuotta. Jokin niissä ihmisissä saa mut tuntemaan oloni hyväksi, kuin mä olisin kotona, olin sitten missä tahansa.
Se pysähtyy, ja mä pysähdyn myös. Se jää mun viereen seisomaan, eikä mua haittaa. Mä olen kiitollinen siitä, ja kädestä omassani.
Turvassa. Kaukana kaikesta pahasta.
Kaukana maailmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti