Mä huomaan hokevani sitä, enkä enää vain sen turruttavan mantran vuoksi, että mä itsekin alkaisin uskoa siihen. En enää vain sen takia että saisin valheen läpi muille, ja itsellenikin, että kaikki oikeasti alkaisi mennä hyvin. Hoen sitä siksi että se on totta, se on melkein pelottavan totta, ja hetkittäin mä vieläkin pelkään sitä, missä vaiheessa kaikki alkaa taas mennä alamäkeen, jokainen mun rakentama silta romahtaa, koko elämä putoaa taas korkealta ja kovaa, ja mä joudun aloittaa uudelleen, pohjalta, sirpaleista. Jossain mun sisällä pieni ääni kuitenkin sanoo, ettei sitä tule enää tapahtumaan. Mutta toinen ääni inttää, entä jos? Entä jos? Entä jos?! Mä en kuitenkaan halua ajatella sitä liikaa, koska jossain vaiheessa se ehkä oikeasti tapahtuu. Nyt mä haluan kuitenkin nauttia.
Hyvää yötä
Mulla on ihminen jolta saan joka ilta hyvänyönviestin. Ihminen joka saa mut tuntemaan oloni hyväksi, sellainen ihminen jonka vieressä mulla on turvallinen ja hyvä olla. Sen seurassa mä olen onnellinen ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, mulla on ehjä olo.
Voiko tätä jo sanoa normaaliksi?
Mun elämä on normaalia. Oikeasti, on melkein epätodellista sanoa tää ääneen, mutta tää alkaa oikeasti olla normaalia. Normaalia 16-vuotiaan elämää, jota mulla ei ole liikaa ollut tähän mennessä. Normaali tuntuu hyvältä. Tai no, ei tää koskaan tule olemaan täysin normaalia. Kuinka moni 16-vuotias käy merkkipäivinä haudalla isosiskon näkemisen sijasta, moniko näkee painajaisia joissa menettää jokaisen rakastamansa ihmisen, moniko oikeasti elää tällaista elämää. Mutta eihän kenelläkään ole ihan samanlaista elämää kuin jollakin toisella, on vain stereotypioita ja normeja siitä millaista kaiken pitäisi olla. Harvoin se kuitenkaan on sitä, tai edes lähellä.
Tämä on mun elämäni, ja mä olen päättänyt elää sitä.
Oikeasti elää.