Mä erehdyn lukemaan mun ja isosiskon facebookkeskusteluja ja viestejä. Kun mä pääsen siskon kuolinpäivää edeltävän päivän viesteihin joku vaan naksahtaa. Mä purskahdan itkuun.
Itken varmaan ikuisuuden. Itken itken ja itken. Mä en tiedä mistä ne kaikki kyneleet tulee. Kyyneleet kuitenkin helpottaa, se kamala ahdistava, kuristava ikävä katoaa edes hetkeksi. Tilalle tulee rehellisesti sattuva ikävä, viimeinkin itku.
Mulla on vaan niin ikävä. Liian ikävä.
Tekisin mitä vaan että saisin taas kuulla siskon naurun, nähdä sen aina ilosen hymyn. Halata sitä.
Mitä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti