Musta on hullua miten paljon mä oon muuttunut viime aikoina.
Mä voin heiluttaa melkein täysin hyvästit mun entiselle erakoituneelle, sulkeutuneelle ja surulliselle minälle. Sille tytölle joka mä olen viimeisen vuoden ollut. Eikä mua hävetä myöntää sitä. Vielä jokin aika sitten mä aidosti nautin siitä kun mä sain olla yksin omassa huoneessani, kuunnella hyvää musiikkia ja kirjoittaa, piirtää, mitä mä ikinä halusinkaan. Ennen kaikkea varmaankin piirtää, ja siitäkin mä olen pikkuhiljaa luopumassa.
Mä haluan ottaa avosylin vastaan uuden minäni, sen joka mä oon jossain kuoreni sisällä pohjimmiltani ollutkin. Sen minän, joka on päässyt vapaaksi vain kaukana täältä jossa kyyneleet vieläkin tihkuvat omakotitalon seinistä läpi, ja sumu painaa raskaana harteilla. Sen minän joka haluaa elämää ympärilleen, nauravia kasvoja ja puheensorinaa. Joka voi lähteä keskellä yötä kävelemään kesäyöhön pelkäämättä mitään, joka voi luvata asioita joita ei olisi koskaan uskonut lupaavansa, ihmiselle jonka kanssa ei olisi koskaan uskonut juttelevansa kuin ystävälle. Joka haluaa seinälleen linja-autopysäkin kyltin vain siksi koska sillä hetkellä tuntuu siltä.
Tällä hetkellä rauha ja yksinäisyys saa mut lähinnä ahdistumaan. Mä haluan nauraa ääneen ja nauttia joka solullani kesästä, sadepäivistäkin. Mä haluan valvoa koko yön ja kävellä ulkona kasteisella nurmikolla kun aurinko nousee. Mä haluan pukeutua hameisiin ja kirkkaisiin väreihin. Mä haluaisin tehdä jotain hullua, ja nauttia siitä täysin rinnoin, ajattelematta hetkeäkään sen seurauksia. Mä haluaisin istua tupakansavuisessa huoneessa hyvässä seurassa, vaikka mä en edes polta. Mä haluaisin uskaltaa sanoa jollekin miltä musta oikeasti tuntuu. Mä haluaisin uskaltaa vain sulkea silmät ja antaa hetken viedä minne se ikinä viekään. Mä haluaisin heittäytyä täysin toisen ihmisen vietäväksi ja luottaa siihen että se pitää mut turvassa. Mä haluaisin vetää syvään sisääni toisen tuoksua ja painaa pään vasten olkapäätä.
Mä. Haluan. Elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti