Tanssi siellä, rakas sisko, joskus vielä tavataan. Ole vielä suojana, sisko, kunnes yhdessä tanssitaan.

Tänään on itkuinen päivä. Sisko täyttäisi 26 vuotta, ja mua surettaa. Ensimmäisenä kun herään, mun mieleen iskee kirkkaana ajatus - siskon syntymäpäivä. Ja se sama ajatus pyörii päässä nonstopilla koko päivän.

Soittotunnista mä selviän juuri ja juuri, kotona äiti on tehnyt hyvää ruokaa. Siskon tärkeä ystävä, nyt myös mun tärkeä ystävä, A, tulee meille syömään. Kai sekin hakee jotenkin lohtua meistä, enkä mä laita ollenkaan pahakseni. Mäkin haen lohtua siitä, tiedän että se tajuaa miltä musta tuntuu.

Myöhemmin mä kävelenkin hautausmaan poikki siskon haudalle. Asetan piirustuksen nojaamaan hautakiveen ja luen sen viereen kirjoittamani runon äänettä vielä kerran läpi, ennen kuin nousen. Olen pidätellyt itkua haudalle asti, mutta nyt se saa tulla. Täällä saan itkeä.

Kerrankin, juuri silloin kun mä tarvitsen halausta kaikkein kipeimmin, mua halataan. Kyyneliä on turha kuivata, kun ne eivät lopu kuitenkaan. Mutta ne on helpompi kestää, ne ei murra mua, kun saan itkeä jonkun olkaa vasten, kun saan olla turvassa siinä, jonkun halauksessa.

On vain niin kamala ikävä. Hirvittävän orpo olo, kun tänään ei olekaan ketään kelle soittaa onnittelut, ketä odottaa kotiin illaksi, kenen ilmettä katsoa hymyillen kun lahja avataan.

On niin kovin yksinäistä.

Matkalla kotiin taivaan valaisee revontuli, ja tähtimeri loistaa henkeäsalpaavan kauniina. Sisko osasi aina nauttia kauniista asioista.

Itken kotiovelle asti.