your soul is haunting me and telling me that everything is fine

Viime päivinä mä olen miettinyt miten ihania ystäviä mulla oikeasti on. Ystäviä, ei kavereita. Mä en osaa oikeasti sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun puhuu rakkaan ihmisen kanssa ikuisuuksien mittaisen puhelun ja on niin hyvällä tuulella että hymy ei vain irtoa kasvoilta. Sitä tunnetta, kun halaa tärkeää ystävää kunnolla, sitä tunnetta kun yhtäkkiä saakin viestin ihmiseltä joka on ollut ajatuksissa koko päivän. Niistä hetkistä mä elän.

Ystävät saa irti musta kaiken hyvän, ja osaa pitää poissa sen pahan olon uhan. Kun mulla on heikko hetki, itkettää ja ahdistaa, mä tiedän että puhelimen ulottuvissa mulla on monta ihmistä, jotka on valmiita kuuntelemaan ja auttamaan. Liian usein mä jätän sen tilaisuuden käyttämättä, en halua olla taakka. Mutta suunnilleen viikko takaperin se kaikki kävi taas liian suureksi. Kaikki painoi ihan liikaa, ja siinä vaiheessa mun oli pakko avata suuni. Ja se helpotti. Nyt mulla on taas kaikki hyvin, melkein kaikki ainakin. Painajaiset ei lähteneet, mutta ne on pieni riesa, toistaiseksi. Mä kestän ne kyllä. Onhan mulla mun ystävät.