Even if I'm not there, I'll always love you, forever and always

Mä näin tällä viikolla montaa ihanaa ystävää, ehdin olla huolissani yhdestä sairaalavierailijasta, mutta sekin pääsi tänään kotiin ja on suurin piirtein kunnossa. Mä olen kuunnellut päivän musiikkia, tein hyvää mutta simppeliä ruokaa ja leikin veljen tyttöystävän pojan kanssa. Mulla on ollut hyvä päivä, hyvä viikko, hyvä kausi. Mä toivon kovasti että tää jatkuu, koska mä haluan olla onnellinen.

Oikeasti, mikään ei vedä vertoja sille tunteelle kun on kiva kävellä pakkasessa musiikkia kuunnellen linkkapysäkille. Tai kun joku sanoo että voi kun sun kaltaisia ois enemmän, maailma olisi parempi paikka (mun mielestä tuon voi jo ottaa kehuna, voihan?). Tai kun ystävä toteaa että mä en ole outo, mä olen vain limited edition. Kun tekisi mieli vain laulaa ääneen ja hymyillä leveästi.

Mä olen huomannut tekeväni postauksia aina perjantaisin. Tässä mä nytkin istun, muuten hiljaisessa talossa, keittiönpöydän äärellä. Musiikki soi ja mä juon teetä, kuten aina. Valkoista teetä ja vadelmaa, nam. Mua hymyilyttää. Taas. Ja mä huomaan hokevani itselleni: Älä lopeta hymyilemistä, kaikki on hyvin niin kauan kun sä hymyilet. Silloin kun mun tekisi mieli vaipua taas jonnekin alas, synkkyyteen, ja itkeä vain kovasti, musta tuntuu että sisko on ihan vieressä. Ja se on niin läsnä, niin vahvasti siinä mun lähellä, että mä melkein voin koskettaa sitä. Se on se voima, joka mun pitää koossa, ja joka pitää hymyn mun huulilla. Ja mä haluaisin kertoa jotain musta ja siskosta, koska just nyt mulla on sellainen tunne että se istuu vieressä ja hymyilee.

Sisko on aina kasvattanut mua. Viimeisimpien vuosien aikana ei niin konkreettisesti, lähinnä ihmisenä. Siskolta mä olen oppinut sellaista spontaaniutta ja kauniiden asioiden ihailua, joka ei tulisi muuten luonnostaan. Sisko hoki mulle aina, että älä pidä lähelläs ihmisiä jotka ei tee sulle kuin pahaa, äläkä aina tee mitä muut pyytää, jos sä et oikeasti itse halua. Ennen mä olin se joka teki kaikille mieliksi, mitä se ikinä vaatikaan. Ja joka piti kaikki ihmiset ympärillään, mutta ei silti ollut ketään kelle uskoutua. Nyt mulla on rohkeutta sanoa ei, mulla on rohkeutta olla enemmän minä. Ja mulla on ympärilläni enimmäkseen, melkeinpä ainoastaan sellaisia ihmisiä jotka saa mut tuntemaan oloni hyväksi. Arvokkaaksi, rakastetuksi, tärkeäksi.

Eilen mulle tuli mieleen hassu muisto siskon kanssa. Meidän vanhemmat oli jossakin reissussa, ne oli lähteneet junalla ja niiden auto oli asemalla. Siskon kanssa haettiin grilliltä ruokaa, ja se sai idean mennä juna-asemalle. Oli talvi ja autojen ikkunoissa oli sitä sellaista lunta, mihin on kaikista paras piirtää kaikenlaista. Me kirjoitettiin sormet kohmeessa äidin ja isän autojen ikkunoihin Tervetuloa, oli jo ikävä, heippa, ja piirrettiin sydämiä. Kun me päästiin takaisin autoon, me naurettiin, meillä oli kylmä ja ruoka oli jo jäähtynyt, mutta ainakin meillä oli hauskaa. Siskon kanssa oli aina hauskaa.

Vieläkin kun mä ajattelen siskoa, mut valtaa niin pakahduttava, kaiken syrjäyttävä rakkaus ja kiintymys, että mä en halua päästää siitä koskaan irti. Se tunne on jotain, mikä on jäljellä mun ja siskon välisestä siteestä. Ihan vain puhdasta ja vilpitöntä välittämistä. Ja se välittäminen, mä tunnen sen vieläkin joskus, ja silloin mä tiedän, että sisko on ihan lähellä.