Kesä. Mä lasken päiviä loman loppuun, hätäisenä. Mä en halua että tämä loppuu ikinä. Koskaan. Tämä on sitä elämää jota mä haluan elää. Aikataulutonta. Kauniita kesäöitä, inspiroivaa musiikkia ja kynän ääni paperia vasten, kun mä annan sanojen virrata haaleille viivoille. Huoletonta. Mun ei tarvi miettä mitään mitä mä en halua. Mulla on aikaa lähteä spontaanisti minne tahansa.
Jossain alitajunnassa häilyy siskon kuva. Hetkittäin mua pelottaa, että jos mä olen liian onnellinen, se katoaa. Että mä unohdan jotain siskosta, pienenkin yksityiskohdan. Mä en halua menettää enää mitään, en varsinkaan muistoja. Multa on viety jo kaikki muu, ja se on enemmän kuin tarpeeksi. Mä haluaisin pitää kaikin voimin kiinni siitä mitä mulla on vielä siskosta jäljellä, mutta joskus se unohtuu. Se unohtuu silloin kun mulla on hauskaa, kun mä olen niin onnellinen että mä voisin revetä.
Mua helpottaa hetkittäin. Mä huomaan että niiden onnenhetkien jälkeenkin mulla on vielä kaikki tallessa. Mä voin olla rauhassa onnellinen. Mulla on lupa siihen, nyt itseltänikin. Mä olen nuori ja mulla on lupa tehdä välillä jotain hullua, ja mä tiedän että sisko vain nauraisi tuttua nauruaan, niin pitkään kun mä en vaaranna itseäni. Nyt mä alan elää omaa elämääni, en enää sitä varjoelämää joka mulla on pitkän aikaa ollut, siskon kuoleman jälkeen. Mulla on heikot kohtani, huonot hetkeni ja mä tulen murtumaan vielä monen monta kertaa. Mutta mä haluan elää. Haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti